Terapeuttini on ollut sairaslomalla, enkä ole päässyt terapiaan moneen viikkoon. En tiedä näkyykö terapian puute minusta, sitä täytyisi ehkä kysyä perheeltä. Itselläni on kuitenkin tunne, että tarvitsisi päästä jo jatkamaan siitä mihin jäätiin. Tuntuu, että olen kuin tuulikello, helisen pienimmästäkin tuulenvireestä. Olen hirvittävän herkkä aistimaan lähimpien ihmisten mielialanvaihteluita ja mieltä painavia asioita. Omia epävarmuuden tunteitani peilaan mieheeni usein ja kyselen silloin häneltä, että onko jokin vialla.

Tapasin viikonloppuna ystävääni, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Oli ihana huomata, että juttu luisti kuin oltaisi tavattu viimeksi edellisenä päivänä. Juttelimme ja nauroimme hänen kanssaan monta tuntia, se oli ihanaa. Hämmästytin itseni puhumalla asiallisesti ja kuitenkin syvällisesti kaikesta mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut, ILMAN kyyneleitä! Ehkä jotain edistystä on tapahtunut.

Päällisin puolin edelleen siis kaikki hyvin, käyn töissä, hoidan kodin ja lapset, elämässä on mukaviakin asioita. Mutta pinnan alla kytee kunnes taas roihahtaa.