Pitkä aika on vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Elämä on ollut niin (liian) täynnä kiirettä, että kaiken liikenevän ajan olen nukkunut, jotta olen jaksanut taas mennä. Ja ihan kohtalaisen hyvin olen jaksanutkin, sekä henkisesti että fyysisesti. Tai niin luulin. Viime sunnuntaina vaan tuli taas mitta täyteen ja h u u s i n, ja tajusin että olin sinnitellyt.

Olen viime keväästä asti hautonut ja paisuttanut sisälläni vihaa erästä ihmistä kohtaan. Vihaa, johon tämä kyseinen ihminen on lähes osaton. Nyt, tilaisuuden tullen päätin kohdata tämän ihmisen ja jättää vihan häntä kohtaan taakseni, koska MINUA se viha söi. Sen onnistui, en vihaa häntä enää. Vihasta silti en ole päässyt eroon. Sisälläni kiehuu paljon vihaa ja pettymystä. Se pelottaa minua. Pelkään, etten osaa hallita tunteitani. Olen kieltänyt vihan olemassaolon sisälläni niin kauan, että sitä on kertynyt p a l j o n  ja se vuotaa yli. Toivon, että parisuhteeni kestää tämän kaiken, ei miehenikään ole niin vahva kun antaa ymmärtää.

Nyt haluan keskittyä ajattelemaan positiivisesti, ja miettiä mistä kaikesta voin olla kiitollinen juuri tänään:

• lapset ovat terveitä, juniorin vatsatauti ei sitten tarttunut muihin
• kun pääsen töistä, haettuani juniorin päiväkodista minun ei ole pakko lähteä tänään enää minnekään
• työhön liittyvät asiat ovat menneet yhden askeleen eteenpäin

Loma oli ja meni. Se tuli tarpeeseen, selkeytti ehkä hieman ajatuksia työn suhteen. Tässä kun muutenkin pyörittää päässään ajatuksia hyvästä elämästä ja onnellisuudesta, tulee samalla mietittyä työn merkitystä. Sitä paljonko siellä viettää aikaa ja mitä siitä saa korvaukseksi. Minulle on tärkeää tehdä mielekästä ja merkityksellistä työtä. Ja ihanaa olisi jos ympärillä olisi samaa työtä tekeviä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja tukea toinen toisiamme. Minulla ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Ja valmiina ammatissani olen ollut kohta 14 vuotta. Se on aika yleistä tällä alalla, mutta kaipaisin silti jo vakituisen työpaikan tuomaa jatkuvuutta. Haluaisin tehdä työtä kehittävällä otteella, mutta jatkuva epävarmuus työsuhteen jatkumisesta syö motivaatiotani. Ja viimeiset kaksi vuotta on puhuttu, että työ jota nyt teen sijaisena vakinaistetaan. Luvattu on, että viimeistään tänä syksynä paikka laitetaan hakuun, mutta ei tule tapahtumaan. Olen niiiiiiiiin kyllästynyt tähän! Kuinka paljon pompottelua ihmisen pitää sietää?!? Niinpä mietin muita vaihtoehtoja ja laitan muutaman työhakemuksen. Siinähän pompotatte.

Nimittäin tämä:

Suojaukseni petti tänään. Pomon edessä. Ei ollut kivaa. Ehkä selviän hengissä kuitenkin?

Kun mieli on musta, on koko maailma musta. Maailmassani on kuitenkin suuri valonlähde, perheeni. Mieheni, jonka kanssa ollaan oltu kohta 15 vuotta naimisissa ja meidän kolme lasta. Elämä on tullut sellaiseen vaiheeseen, jossa kukaan ei enää tarvitse minua äitinä 24/7, isäkin siis kelpaa lapsille ja ottaa vastuuta perheen yhteisistä asioista.

Olen joutunut viimeisen kahden vuoden aikana ottamaan paljon vastuuta työssäni ja se on ollut rankkaa ja vaatinut tietynlaista kasvua sekin. Ehkä se ja muutokset parisuhteemme dynamiikassa ovat ajaneet minut tähän pisteeseen. Elämäni on niin vakaalla pohjalla, että nyt voin hajota kappaleiksi. Nurinkurista, eikö. Jos elämä ei olisi kuljettanut minua tähän missä nyt olen, olisinko vahvempi, vai olisinko jo vuosia sitten särkynyt korjauskelvottomaksi? En tiedä.

MINÄ olen rikki. MINÄ olen tyhjä. Se, että on ME, kannattelee minua. Olen kuin murrosikäinen nuori, joka koettelee omia rajojaan, tässä tapauksessa kuinka paljon puoliso sietää. Ja sietäähän se. Kerta toisensa jälkeen kuulen 'minä rakastan sinua', 'mikään ei ole muuttunut', 'en ole lähdössä mihinkään'. Hän ymmärtää (tai ainakin yrittää, enempää en voi vaatiakaan), tukee, lohduttaa, sietää, vaikenee, keskustelee, keskustelee ja loputtomasti keskustelee, halaa, hellii, suutelee, ottaa kainaloonsa ja aina vaan jaksaa. Yritän olla reilu ja jättää jotakin paskaa terapeutinkin niskaan kaadettavaksi, mutta juuri nyt on ollut pitkä aika kun en ole terapiaan päässyt. Yritän olla positiivinen ja iloinen, hymyillä, koska tiedän, että suhteessamme on tällä hetkellä paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Me olemme kuitenkin sitoutuneet toisiimme, näemme molemmat millaista elämä olisi ilman toista. Tiedämme, että hyvä parisuhde vaati työtä, jatkuvasti, joskus vähemmän, joskus enemmän. Senkin tiedämme molemmat, että toiselle pitää antaa tilaa kasvaa.

Niin, tänään on hyvä päivä ja siitä olen iloinen.

Mieheni on tällä hetkellä toisella puolella Suomea 'edustamassa perhettämme' veljensä merkittävässä ammatillisessa juhlatilaisuudessa, johon minä ja mieheni saimme kutsun viikko sitten.

Kun asiaa mieheni sukulaisilta tiedusteltiin, kävi ilmi, että lapsemme eivät ole tervetulleita päivätilaisuuteen (ymmärrettävää toki tilaisuuden luonteen huomioonottaen), mutteivät myöskään sitä seuraavaan perhepiirissä vietettävään juhlaan. 'Mutta voivathan lapset olla viereisessä hotellissa jonkun aikuisen (...kenen lie...) kanssa  ja voidaan välillä vaihtaa, että se aikuinen pääsee myös juhliin (...jeah right...).'

Tottahan me ajamme lasten kanssa kahden vuorokauden sisällä lähes 800 kilometriä ja kaksi vanhinta lasta ovat poissa koulusta, jotta toinen meistä vanhemmista (...kumpikohan...) pääsee viettämään laadukkaan vuorokauden lasten kanssa juuri ketään sukulaisia tapaamatta, hotellissa, joka maksaa 200 euroa (...jolla pitäisi ostaa ruokaa...), kun miehen suku juhlii tien toisella puolella.

Juu ei, minä ja lapset jäimme KOTIIN. Harmi, emme tapaa näitä lämminsydämisiä sukulaisia, jotka ymmärtävät, että lapset eivät ole vain paikasta toiseen liikuteltavissa olevia esineitä. Näitä ihania sukulaisia, jotka antavat lapsillekin mahdollisuuden olla läsnä ainulaatuisessa tapahtumassa ja sitä seuraavassa perhepiirissä vietettävässä juhlassa. Ai niin, eihän nämä olleetkaan niitä sukulaisia.

Olen surullinen ja vihainen siksi, että koen äärimmäisen loukkaavana sen, etteivät lapsemme ole tervetulleita juhlaan, johon kaikki muut sukulaiset ovat. Ja vielä se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Jos meidän lapset eivät ole tervetulleita, en koe minäkään olevani. Otin 13 vuotta sitten mieheni sukunimen omakseni, mutta tällaisina hetkinä tuntuu siltä, että en kuulu sukuun vieläkään.