Käyn siis terapiassa. Kerran viikossa. Ainakin vuoden ajan. No, okei, kerroin muutamalle ihmiselle, joihin luotan ja joilla tiedän, että ymmärrys riittää. Toisille en ole kertonut, vaan olen vetäytynyt kauemmaksi heidän luotaan. Ja sehän herättää tietysti vain ihmetystä ja negatiivisia tunteita, kun eivät tiedä miksi. Miten sanoa jollekin, että en halua tuhlata aikaani olemalla sinun seurassa koska juttusi ovat pelkkiä tyhjiä sanoja ja ohimennen onnistut usein sanomaan jotakin typerää josta pahoitan mieleni?

Äidillekään en voi kertoa. Enkä tietenkään kenellekään muullekaan sukulaiselle, koska sitten äitikin saisi tietää. En myöskään halua kertoa anopille, koska sitten koko miehen suku tietäisi. En kerro, koska hävettää, että olen näin heikko. En kerro, koska en vielä itsekään oikein ymmärrä miksi.

Viime kevät varsinkin oli todella raskasta aikaa. Itkin paljon. Itken edellen, kuten olen aina itkenyt, mutta nyt sentään voi olla kokonainen päiväkin etten itke yhtään. Ahdistuksen tunne oli ajoittain sietämätön, tuntui että hajoan kappaleiksi. Kirjoitin silloin tämän:

Kasvukipuja

Rohkaisin miestäni aloittamaan uuden harrastuksen. Tiedossa haasteita ja henkilökohtaista kasvua, hänelle. Hieno juttu.

Kerran viikossa parin tunnin harjoitukset, no joo, sama ilta kuin lempijumppani, mutta ei se mitään. Oli hänen vuoronsa harrastaa ja minä joustan, olenhan itse mennyt vuosia omissa harrastuksissani hänen tukemana. Hän nautti, harrastuksessa oli hauskaa. Minä olin iloinen.

Tuli kevät ja Se Iso Juttu alkoi lähestyä. Eräänä iltana hän laittoi soimaan hyvin epätyypillisen laulun ja sanoi, että haluaisi harjoitella tanssia. –Tanssia…? Selvä, harjoitellaan, tanssiminen on mukavaa. Mieleeni muistui vuosien takainen toiveeni yhteisestä tanssiharrastuksesta. Ehkä vielä joskus sen aika tulisi. Harjoittelimme hetken, se siitä. Askelkuviot selvät. Tuli nukkumaanmenoaika. Mielessäni myllersi. En ihan ymmärtänyt omia tuntemuksiani, mutta mieli oli musta kun nukahdin. Aamulla heräsin samaan tunteeseen. –Meidän Yhteinen Harrastus. Ja nyt hän tanssii toisen naisen kanssa Siellä? Niin lähellä toista naista, vatsa vatsaa vasten! -Kuka se nainen on? Ai Hän…?! Ihana, lempeä, iloinen, miellyttävä ja pikkuruinen Hän, nainen jonka tunnen hyvin. Sattuu. Mitä muuta Siellä itse asiassa tapahtuukaan…? Pelottaa. PMS pukkaa päälle ja ahdistaa. Jutellaan. Helpottaa. Hän rakastaa minua, mikään ei ole muuttunut. Keskustelemme lisää siitä, mitä Siellä tapahtuu. Viettelyä? –Hmmm… Okei, mitä muuta? Ketä muita Siellä on? Toteamme yhdessä, että on hyvä käsitellä näitä juttuja ennen Sitä Isoa Juttua, ehkä tunnevyöry on sitten maltillisempi. Jutellaan lisää. Mieheni huokaisee helpotuksesta, kriisi ohi tällä haavaa.

Kunnes se tulee taas. Koko avioliittomme aikana minun ei ole tarvinnut miettiä tällaisia asioita. Mieheni on luonteeltaan rauhallinen, enemmän sisään- kuin ulospäin suuntautunut. Koti ja lapset ovat hänelle tärkeitä ja se on aina näkynyt hänen toimissaan. Työpaikalla ei juuri ole naisia, harrastuksia kodin ulkopuolella ei ole juuri ollut. Mutta nyt hän viettää aikaansa ilman minua jossain muualla, toisten ihmisten kanssa, pitää hauskaa ihmisten kanssa, joita en tunne. Sattuu. Nyt hän on itsevarma ja näyttää negatiivisiakin tunteitaan minua kohtaan, mikä on pöyristyttävää, minähän menen siitä rikki! SATTUU! Hän on myös alkanut huolehtimaan fyysisestä olemuksestaan entistä paremmin. Salilla täytyy käydä, mielellään pari kertaa viikossa. -Tuoksunko hyvälle? Onko vaatteeni puhtaat? Onko partani siisti? …sattuu.

Tarkkailen häntä enemmän kuin haluaisin, näen kaikkialla ikäviä asioita. Mieltäni jäytää inhottava pelko ja epävarmuus, ja miljoona kysymystä. Riitänkö minä? Haluaako hän vielä olla parisuhteessa kanssani? Olenko tarpeeksi hyvä? Sattuu. Tarpeeksi laiha? Haluaako hän vielä minut? Ja minua? Haluaako hän jonkun toisen? Sattuu. Tarvitseeko hän vielä minua? Enkö olekaan enää hänelle universumin keskipiste? Mitä jos joku nainen Siellä tajuaa, millainen kultakimpale hän on ja viettelee hänen tyhmät matelijanaivonsa? Tai vielä pahempaa, hänen älykkäät ihmisaivonsa? SATTUU!

Haluan tukea häntä uudessa harrastuksessa, se tekee hänelle todella hyvää. Hän kehittyy ihmisenä ja ennen kaikkea nauttii olostaan. Hän on erillinen ja itsenäinen ihminen. Näen kaiken tämän ja iloitsen siitä. Mutta silti pelkään ja sattuu. Mitä ihmettä tapahtuu?!?! Hajoan kappaleiksi näiden ristiriitaisten tunteiden kanssa! Järki –ja hän, kerta toisensa jälkeen– sanoo, että mikään ei ole muuttunut, hän rakastaa minua edelleen, hän ei ole minua mihinkään vaihtamassa. -Kuinka kauan hän jaksaa vakuutella minulle? Yritän kätkeä sisäisen myllerrykseni, etten rasittaisi häntä lisää jo muutenkin stressaavassa tilanteessa, koska Se Iso Juttu lähestyy. Hän on vakuuttunut, että kahden viikon kuluttua, kun Se Iso Juttu on ohi, elämä palaa ennalleen ja kaikki on hyvin. Minusta tuntuu, että jokin on muuttunut, pysyvästi. En tykkää muutoksista, se on kai sanomattakin selvää.

Mahtuuko lähelläni kasvamaan? –Hyvä kysymys. Yritän KOVASTI tehdä tilaa, mutta pelottaa.