Mieheni on tällä hetkellä toisella puolella Suomea 'edustamassa perhettämme' veljensä merkittävässä ammatillisessa juhlatilaisuudessa, johon minä ja mieheni saimme kutsun viikko sitten.

Kun asiaa mieheni sukulaisilta tiedusteltiin, kävi ilmi, että lapsemme eivät ole tervetulleita päivätilaisuuteen (ymmärrettävää toki tilaisuuden luonteen huomioonottaen), mutteivät myöskään sitä seuraavaan perhepiirissä vietettävään juhlaan. 'Mutta voivathan lapset olla viereisessä hotellissa jonkun aikuisen (...kenen lie...) kanssa  ja voidaan välillä vaihtaa, että se aikuinen pääsee myös juhliin (...jeah right...).'

Tottahan me ajamme lasten kanssa kahden vuorokauden sisällä lähes 800 kilometriä ja kaksi vanhinta lasta ovat poissa koulusta, jotta toinen meistä vanhemmista (...kumpikohan...) pääsee viettämään laadukkaan vuorokauden lasten kanssa juuri ketään sukulaisia tapaamatta, hotellissa, joka maksaa 200 euroa (...jolla pitäisi ostaa ruokaa...), kun miehen suku juhlii tien toisella puolella.

Juu ei, minä ja lapset jäimme KOTIIN. Harmi, emme tapaa näitä lämminsydämisiä sukulaisia, jotka ymmärtävät, että lapset eivät ole vain paikasta toiseen liikuteltavissa olevia esineitä. Näitä ihania sukulaisia, jotka antavat lapsillekin mahdollisuuden olla läsnä ainulaatuisessa tapahtumassa ja sitä seuraavassa perhepiirissä vietettävässä juhlassa. Ai niin, eihän nämä olleetkaan niitä sukulaisia.

Olen surullinen ja vihainen siksi, että koen äärimmäisen loukkaavana sen, etteivät lapsemme ole tervetulleita juhlaan, johon kaikki muut sukulaiset ovat. Ja vielä se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Jos meidän lapset eivät ole tervetulleita, en koe minäkään olevani. Otin 13 vuotta sitten mieheni sukunimen omakseni, mutta tällaisina hetkinä tuntuu siltä, että en kuulu sukuun vieläkään.