Pitkä aika on vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Elämä on ollut niin (liian) täynnä kiirettä, että kaiken liikenevän ajan olen nukkunut, jotta olen jaksanut taas mennä. Ja ihan kohtalaisen hyvin olen jaksanutkin, sekä henkisesti että fyysisesti. Tai niin luulin. Viime sunnuntaina vaan tuli taas mitta täyteen ja h u u s i n, ja tajusin että olin sinnitellyt.

Olen viime keväästä asti hautonut ja paisuttanut sisälläni vihaa erästä ihmistä kohtaan. Vihaa, johon tämä kyseinen ihminen on lähes osaton. Nyt, tilaisuuden tullen päätin kohdata tämän ihmisen ja jättää vihan häntä kohtaan taakseni, koska MINUA se viha söi. Sen onnistui, en vihaa häntä enää. Vihasta silti en ole päässyt eroon. Sisälläni kiehuu paljon vihaa ja pettymystä. Se pelottaa minua. Pelkään, etten osaa hallita tunteitani. Olen kieltänyt vihan olemassaolon sisälläni niin kauan, että sitä on kertynyt p a l j o n  ja se vuotaa yli. Toivon, että parisuhteeni kestää tämän kaiken, ei miehenikään ole niin vahva kun antaa ymmärtää.

Nyt haluan keskittyä ajattelemaan positiivisesti, ja miettiä mistä kaikesta voin olla kiitollinen juuri tänään:

• lapset ovat terveitä, juniorin vatsatauti ei sitten tarttunut muihin
• kun pääsen töistä, haettuani juniorin päiväkodista minun ei ole pakko lähteä tänään enää minnekään
• työhön liittyvät asiat ovat menneet yhden askeleen eteenpäin