Kun mieli on musta, on koko maailma musta. Maailmassani on kuitenkin suuri valonlähde, perheeni. Mieheni, jonka kanssa ollaan oltu kohta 15 vuotta naimisissa ja meidän kolme lasta. Elämä on tullut sellaiseen vaiheeseen, jossa kukaan ei enää tarvitse minua äitinä 24/7, isäkin siis kelpaa lapsille ja ottaa vastuuta perheen yhteisistä asioista.

Olen joutunut viimeisen kahden vuoden aikana ottamaan paljon vastuuta työssäni ja se on ollut rankkaa ja vaatinut tietynlaista kasvua sekin. Ehkä se ja muutokset parisuhteemme dynamiikassa ovat ajaneet minut tähän pisteeseen. Elämäni on niin vakaalla pohjalla, että nyt voin hajota kappaleiksi. Nurinkurista, eikö. Jos elämä ei olisi kuljettanut minua tähän missä nyt olen, olisinko vahvempi, vai olisinko jo vuosia sitten särkynyt korjauskelvottomaksi? En tiedä.

MINÄ olen rikki. MINÄ olen tyhjä. Se, että on ME, kannattelee minua. Olen kuin murrosikäinen nuori, joka koettelee omia rajojaan, tässä tapauksessa kuinka paljon puoliso sietää. Ja sietäähän se. Kerta toisensa jälkeen kuulen 'minä rakastan sinua', 'mikään ei ole muuttunut', 'en ole lähdössä mihinkään'. Hän ymmärtää (tai ainakin yrittää, enempää en voi vaatiakaan), tukee, lohduttaa, sietää, vaikenee, keskustelee, keskustelee ja loputtomasti keskustelee, halaa, hellii, suutelee, ottaa kainaloonsa ja aina vaan jaksaa. Yritän olla reilu ja jättää jotakin paskaa terapeutinkin niskaan kaadettavaksi, mutta juuri nyt on ollut pitkä aika kun en ole terapiaan päässyt. Yritän olla positiivinen ja iloinen, hymyillä, koska tiedän, että suhteessamme on tällä hetkellä paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Me olemme kuitenkin sitoutuneet toisiimme, näemme molemmat millaista elämä olisi ilman toista. Tiedämme, että hyvä parisuhde vaati työtä, jatkuvasti, joskus vähemmän, joskus enemmän. Senkin tiedämme molemmat, että toiselle pitää antaa tilaa kasvaa.

Niin, tänään on hyvä päivä ja siitä olen iloinen.